Blogi

Henkilötarina: Hoitaja ja Hermanni

Nuo lääkkeitä ja muita tavaroita kuljettavat robotit ovat oikeastaan aika sympaattisia. Kutsumme meidän hoitotiimin kesken niitä Hermanneiksi. Kun niitä rupesi ilmestymään, ylemmiltä tasoilta hehkutettiin, kuinka nyt on aikaa kohdata potilas. Eipä sitä aikaa nyt ihan heti tullut lisää, robotit hyytyivät toisinaan matkalle ja piti soitella huoltoa paikalle. Mutta ajan mittaan ne paranivat ja tulivat osaksi rutiineja. Suurempi muutos tapahtui kuitenkin tekoälydiagnostiikan tulon myötä, kun ruvettiin miettimään koko organisaatiomuotoa ja käytäntöjä uudestaan.

Kun katsoo taaksepäin, niin aika moni asia on kyllä muuttunut, vaikka ei sitä silloin aikanaan pannut merkille. Tekoälyä ruvettiin käyttämään enenevässä määrin diagnostiikassa ja myös eräänlaisena itsepalveluna yksityisten ja julkisten digipalveluiden kautta. Lääkärin rooli pieneni vähän niin kuin huomaamattomasti. Meidän hoitajien rooli puolestaan kasvoi, varsinkin kun ruvettiin korostamaan ihmiskosketuksen merkitystä ja sitä inhimillistä hoitosuhdetta. Ehkä siinä oli mukana vähän vastarintaa robottikehityksellekin ja hoivarobotti-intoilulle.

Kokonaisvaltaisten sosiaali- ja terveyspalveluiden kokeiluiden myötä yleistyivät tällaiset melko autonomiset hoitotiimit, johon itsekin kuulun. Järjestämme toimintamme ja jaamme vastuut ja roolit yhdessä keskustellen. Tällöin myös tehtävien vaihtelu on helppoa ja kokonaiskuva pysyy kaikilla kirkkaana. Muiden tiimien ratkaisuista otamme oppia myös ja jaamme tietenkin meidän parhaat käytännöt. Näin hyvät käytännöt leviävät. Työ tuntuu mielekkäältä, kun ei tarvitse täyttää ylhäältä tulevia indikaattoreita, vaan pystyy miettimään parhaat ratkaisut paikan päällä. Toisin kuin ennakkoon ajateltiin, tällä tavalla on saatu palvelu ”tehokkaammaksi”, eli saamme enemmän asiakkaita hoidettua ja eritoten paremmin.

Henkilötarina: Juurruttaja ja nikkaroijat

Että mitenkä minusta tuli nikkaritoiminnan juurruttaja? Ihan pienestä kokeilusta se alkoi. Tästä kiertotaloudesta alettiin niihin aikoihin kohkaamaan joka mediassa, mutta taloudellisesti kannattavat käytännön toteutukset olivat vielä harvassa. Samaan aikaan oltiin huolestuneita yhteiskunnan väliinputoajista, joilla ei nähty olevan menestymisen edellytyksiä kilpailu-yhteiskunnassa.

Mietimme kierrätyskeskuksessa, että meillä yhdistyvät nämä kaksi yhteiskunnan ”jätevirtaa”: hylätyt tavarat ja, kuten oli tapana sanoa, ’vaikeassa työmarkkinatilanteessa olevat työnhakijat’. Päätimme, että nyt kyllä keksimme keinot upgreidata sekä materiaaliset että inhimilliset voimavaramme! Puhuin mukaan myös viereisen autopurkaamon porukan sekä lääninvankilan puuseppäteollisuuden. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei tässä ainakaan mitään hävittävää ole, joten voihan sitä yrittää keksiä jotain uutta.

Pienen ulkopuolisen rahoituksen turvin heittäydyimme ensimmäiseen kokeiluun ja lähdimme kehittelemään huonekaluja kierrätysmateriaaleista. Saimme sisustusarkkitehtiopiskelijan auttamaan suunnitteluprosessissa, jonka lähtökohtana oli toisaalta kaiken mahdollisen kierrätysmateriaalin ennakkoluuloton yhdisteleminen sekä toisaalta hankkeeseen osallistuvien ihmisten luovuuden ja oppimisen tukeminen, sellainen voimaannuttaminen.

Monen ihmetykseksi hanke oli kaikin puolin menestys. Saimme hienoja tuotteita aikaiseksi, ja asiakkaat löysivät ne alta aikayksikön. Hinta ja laatu kohtasivat. Työntekijämme saivat valtavia onnistumisen kokemuksia ja löysivät itsestään ihan uuden luovan ja toimeliaan ulottuvuuden. Vankilan puusepänteollisuus muutti projektin ansiosta tuoteportfoliotaan kerta heitolla: kapioarkkujen ja pirtinkalusteiden tilalle tuli yksilöllisten kierrätyskalusteiden valmistus ja tuunaus.

Nikkaritoiminta lähti ensimmäisen kokeilun saaman suosion myötä nopeasti leviämään muillekin paikkakunnille. Lähtökohtana on aina pysynyt paikallisuus. Eihän meillä ole varsinaista organisaatiotakaan. Ihan pienellä ydinryhmällä olemme laittaneet näitä paikallisia porukoita pystyyn, jotka ovat sitten jatkaneet eteenpäin suurilta osin omin voimin.

Kun uutta nikkariporukkaa ollaan laittamassa käyntiin, niin juurruttajan ensimmäinen tehtävä on selvittään, mitä jätevirtoja kullakin paikkakunnalla syntyy. Rakennussektorin jätteistä esimerkiksi vanerille on projekteissamme kehitetty monenlaista uusiokäyttöä. Samoin metallia on taivutettu ja yhdistelty ennennäkemättömiin käyttötarkoituksiin lähes joka paikkakunnalla. Eikä tässä ole enää kyse pelkästään puupajatoiminnasta – esimerkiksi tekniikan aloilta työmarkkinoiden ulkopuolelle jääneet tekevät nykyään ihan huikeita robotteja kierrätetyistä osista.

Ihan kaikki kierrätystavara ei ole meidän juttumme. Emme ryhdy hajottamaan jätteitä atomeiksi, eikä meillä ole mitään vaativaa erityiskalustoa. Meidän heiniä on kaikki käsissä pysyvät esineet ja osat, joita voi vähin ja aika yksinkertaisin työkaluin purkaa ja koota, ruuvata, maalata ja tuunata. Nikkaroinnissa on kysymys ennen kaikkea asenteesta, että osaa nähdä vanhat tavarat ja niiden osat ihan uusina kokonaisuuksina.

Toinen selvitettävä asia on, minkälaisia vapaita käsiä paikkakunnalta löytyy. Onko esimerkiksi hiljattain ollut irtisanomisia joltain tietyltä teollisuuden alalta? Minkälaisia osatyökykyisiä ihmisiä siellä on? Onko maahanmuuttajia, jotka etsivät työllistymismahdollisuuksia ja minkälaista osaamista ja kiinnostusta heillä on. Jos paikkakunnalla on vankila, niin sinne otetaan yhteyttä ja kysytään kiinnostusta. Kun saamme alustavan porukan kasaan ja tiedämme mitä jätteitä siellä syntyy, niin seuraava askel on lähteä ideoimaan tuotteita, jotka sopivat näille ihmisille ja tälle paikkakunnalle.

Tässä se meidän juurrutustoimintamme ydin piileekin. Olemme onnistuneet kehittämään toimintamallin, jonka avulla olemme onnistuneet polkaisemaan kymmeniä nikkarointiyhteisöjä käyntiin. Taidan kirjoittaa tästä vielä kirjan.

Mediajulkisuus on auttanut meitä rakentamaan laajan yhteistyöverkoston, jonka kautta saamme sekä uutta kierrätysmateriaalia että uusia avauksia näiden materiaalien käyttöön. Meillä on sparraajia niin taiteen, tieteen kuin teknologiankin aloilta. Monet heistä ovat kertoneet saaneensa yhteistyöstä kanssamme ihan uusia eväitä omaan työhönsä.

Hienointa on, että työntekijöistämme on tullut osaavia, luovia ja arvostettuja yhteiskunnan jäseniä, nikkaroijia. Tämä on se juttu, josta olen kaikkein onnellisin jäädessäni tänään eläkkeelle.

Henkilötarina: Kokeileva virkamies

Muistan kuinka aikanaan Smart City –seminaareissa vitsailtiin, että kun ihmiset ovat tyhmiä, täytyy äly rakentaa ympäristöön. Hauskaa sanailua, mutta kyllä se äly loppujen lopuksi löytyi sitten ihmisten yhteistyöstä. Mutta juuri kaupunkitason kokeiluiden kautta päädyin näihin hommiin. Toimin aikanaan palvelumuotoilijana eräässä kaupungin ”älyllistämisprojektissa” ja sitä kautta innostuin enemmänkin julkisen puolen palveluiden parantamisesta. Siinä mielessä taustani on hieman erilainen kuin muiden kokeilevien virkamiesten, jotka tuntevat vanhan julkishallinnon pikantit erityispiirteet. Tai sanotaan, että täydennämme toisiamme oivallisesti.

Olin mukana kehittämässä korttelipeliä, jolla kannustettiin pitämään huolta omasta elinympäristöstä – niin rakennuksista kuin ihmisistä. Oli hienoa nähdä kuinka erilaisia muotoja se sai eri paikoissa. Ja eihän se kaikkialla lähtenyt lentoon tai sai aika inhottaviakin muotoja, mutta kokonaisuutena se oli hieno kokemus. Sen aikana tuli aika selväksi, että tämä täytyy viedä nyt muuallekin. Suomalainen sisu, innovatiivisuus, muotoilu ja kokeilut – siinä on aika pettämätön yhdistelmä joillekin markkinoille. Kielitaitoa tässä tietty vaaditaan, kun ei aina ole oikein etiketin mukaista käyttää kännykkää kääntäjänä, mutta onneksi Suomesta löytyy enenevässä määrin eri kielten taitajia.

Ideat ja ratkaisut, joita vien maailmalle, ovat oikeastaan hyvin yksinkertaisia. Vaaditaan kuitenkin ihan tietynlaista osaamista, että tunnistaa kunkin paikan erityispiirteet ja pääsee samalle aaltopituudelle paikallisten toimijoiden kanssa. Suomalaisena on siitä mukava matkata maailmalla, kun maine on luotettava, osaava ja neutraali – jos siis Suomesta on kuultu mitään. Että tässä sitä nyt on paranneltu maailmaa palikka kerrallaan osana kokeilevien virkamiesten verkostoa. Jotkin asiat eivät toki muutu: virallinen nimityshän tälle yhteisölle on suomalaisen kokeilutoiminnan laajentamis- ja vientimahdollisuuksien kartoittamiseen tähtäävä yhteistyöverkosto.

Henkilötarina: Syrjäytynyt ja kyläneuvoja

Tapasin Eliaksen ekan kerran noin puolitoista vuotta sitten käydessäni tavanomaisella kyläavustajan keikallani hänen isovanhempiensa luona seniorikylässä. Eliaksen ristiriitainen olemus kiinnitti heti huomioni. Eliashan oli ja on edelleen epätavallisen kaunispiirteinen, pitkä ja komea nuori mies, mutta häneen oli mahdotonta saada katsekontaktia ja hän suoraan sanottuna pakeni paikalta minut nähtyään. Kyselin sitten Jaanalta ja Pasilta, kuka heillä on kyläilemässä. Hetken epäröityään he kertoivat minulle Eliaksen tarinan.

Elias on heidän vuonna 2014 syntynyt pojanpoikansa. Kun Elias oli pieni, kaikki meni hyvin. Nuori perhe eli tavanomaista keskiluokkaista elämää Lempäälässä lähellä isovanhempia ja kohtuullisten palvelujen äärellä. Eliaksen alamäki alkoi ylä-asteella, kun lyhyen ajan sisällä hänen molemmat vanhempansa irtisanottiin työsuhteistaan, äiti kaupan alalta ja isä kansainvälisestä vientiyrityksestä. Vanhempien työurien kohtaloksi koituivat globalisaatio ja toiminnan tehostuminen digitalisaation kautta. Vanhempien suhde ei kestänyt työpaikkojen menetystä ja sitä seurannutta tulotason tippumista. Elias muutti äitinsä kanssa metropolialueelle Espooseen, josta äiti onnistui löytämään työtä.

Eliaksen alamäki alkoi ylä-asteella, kun lyhyen ajan sisällä hänen molemmat vanhempansa irtisanottiin työsuhteistaan

Muutto aiheutti lisäongelmia sopeutumisessa uuteen elämäntilanteeseen. Eliakselle selvisi, että päästäkseen osaksi sosiaalisia ympyröitä uudella asuinalueellaan, hän tarvitsisi viimeistä huutoa olevat älyhärpäkkeet. Äidillä ei ollut sellaiseen varaan ja Eliasta kiusattiin. Kiusaamisen syyksi riittivät pienetkin poikkeamat ”normista”: väärää merkkiä oleva puhelin, erilainen puhetapa, väärä musiikkimaku, taiteellisuus. Kiusaaminen tapahtui pääasiassa sosiaalisessa mediassa, aikuisten silmiltä piilossa. Herkkä Elias reagoi vetäytymällä kuoreensa. Hän lintsasi koulusta, eikä käyttänyt enää digilaitteitakaan välttääkseen kiusaamisen virtuaalimaailmassa. Tällä oli suuri vaikutus Eliaksen koulumenestykseen sekä digitaitojen kehitykseen.

Kiusaaminen tapahtui pääasiassa sosiaalisessa mediassa, aikuisten silmiltä piilossa

Voi sanoa, että Eliaksesta tuli polarisaation uhri. Koulutuspolitiikan säästöt kun osuivat kaikkein eniten juuri heihin, jotka olisivat tarvinneet erityisopetusta, opinto-ohjausta tai muita palveluja. Tasa-arvosta on kyllä pidetty kiinni koulumaailmassa, mikä on johtanut siihen, että kaikilla on yhtä huonot palvelut. Koulutetuista ja hyvätuloisista perheistä kotoisin olevat nuoret pärjäävät kuitenkin yhä koulumaailmassa koulujen valinnanvapauden ja perheen tarjoaman tuen turvin.

Elias tippui koulutusputkesta lukion aikana. Koulutus- ja työvoimapalvelut oli jo silloin automatisoitu. Hänellä ei ollut tarvittavia digitaitoja eikä oma-aloitteisuutta päästäkseen metropolialueen palvelujen pariin.  Elias päätyikin työelämän ulkopuolelle elämään perustulolla. Hän sulkeutui kotiinsa, eikä pitänyt yhteyttä kehenkään muuhun kuin samassa taloudessa asuvaan äitiinsä, jolla ei ollut keinoja auttaa Eliasta ulos sulkeutumisen kierteestä. Lopulta Elias ei nähnyt muuta ulospääsyä tilanteesta kuin itsemurhan.

Etäisiksi jääneet isovanhemmat houkuttelivat Eliaksen luokseen asumaan itsemurhayrityksen jälkeen. Kaikesta muusta hoidosta Elias kieltäytyi. Isovanhemmilla oli nyt aikaa Eliakselle, sillä he olivat juuri jääneet eläkkeelle ja muuttaneet tänne Karjalohjalle seniorikylään, jossa olen toiminut kyläavustajana jo useamman vuoden.

Kysyin Jaanalta ja Pasilta, voisinko jutella Eliaksen kanssa ja vaikka ottaa hänet mukaan kyläavustajan hommiini, jos hän osoittaa vähääkään kiinnostusta. Siitä se sitten pikku hiljaa lähti se luottamuksen rakentaminen. Saimme hänet mielenterveyspalvelujen piiriin, ja nyt Elias miettii jo valoisammin tulevaisuuttaan. Paljon on vielä työstettävää, mutta Eliaksesta on tullut luottohenkilö kyläavustajien ringissä ja jos tarvitaan bändiä tapahtumaan, niin Elias and the boys on ykkösvalinta!

Henkilötarina: Patruuna

Tiedättekö, että minä olin yksi Euroopan suurimmista virtuaalilaitteiden valmistajista? Meidän tehtaat olivat lähes täysautomatisoituja, kourallinen ihmisiä katsoi päältä kun tehtaat sylkivät tuotteita yötä päivää. Rahan tuloa ei suorastaan voinut estää. Kulut olivat minimissä ja robottien ja tietokonejärjestelmien hinta äkkiä kuoletettu. – No, sitä iloa ei sitten kestänyt kovin pitkään.

En minä sillä, kyllä minä vieläkin toimeen tulen, ja hyvin. Ajat ovat kuitenkin selkeästi muuttuneet aivan lyhyessä ajassa. Ei kukaan enää laitteista mitään maksa, ne ovat vain halpoja alustoja. Alussa ihmisten mieltymyksiin pystyi vielä vastaamaan ostamalla uusia yksittäisiä innovaatioita ja tuomalla niitä osaksi tuotantoa. Tämä tiesi tietysti lisäinvestointeja, mutta kun kauppa kävi, niin mikäs siinä oli investoidessa. Mutta kyllä nykyään ovat ajat erit, kaiken pitää olla yhä enemmän juuri omaan elämään ja ajatusmaailmaan sopivaa, tai toimia alustana jollekin joka räätälöidään itselle sopivaksi.

Ei kukaan enää laitteista mitään maksa, ne ovat vain halpoja alustoja.

Niin että, kyllä se on nykyään niin, että nämä uudenlaiset kehittäjäyhteisöt ja nikkaroijat, ne sen bisneksen keräävät. Harva uhraa hirveästi rahaa standardilaitteisiin, kun voi saada personoidun ratkaisun joltain asiaan perehtyneeltä kehitystiimiltä alta aikayksikön, ja joku nikkaroija virittelee muutamalla lisäkomponentilla tarvittavan järjestelmän lähes mistä tahansa nykyisestä alustasta, vaikka älykkäästä jääkaapista.

Ai mitäkö nyt aion tehdä? Tehtaat tietysti pyörii vielä, vaikkakin vajaa teholla, mutta sen lisäksi ajattelin investoida vanhusten hyvinvoinnin parantamista pohtivaan verkostoon, se kun on alkanut kiinnostaa tässä iässä.

Henkilötarina: kulttuurialan freelancer

Olen Mette, 35v, koulutukseltani näyttelijä, freelancer. Olen hyvä ammatissani, mutta töitä on yhä hankalampi löytää. Käytännössä etsin ja teen koko ajan töitä yhtä aikaa. Olen välillä ollut työttömänä lähemmäs vuodenkin. Jossain vaiheessa olin kiinnityksellä kaksi vuotta, mutta nykyinen suunta on se, että tällaisia paikkoja on yhä vähemmän tarjolla. Lisäksi kiinnityksellä työskentelyyn sisältyy omat ammatilliset haasteensa, aina ei työ läheskään tunnu kutsumukselle vaan aika arkiselle puurtamiselle. Alalle on kuitenkin lähtenyt siitä syytä, että voi toteuttaa itseään. Lisäksi pitäisi koko ajan jaksaa kehittää itseään, jotta ammatillinen mielenkiinto ja motivaatio säilyisivät.

Epävarmuuden kanssa eläminen on arkipäivää. Toimeentulo koostuu usein monista sirpaleista ja monesti työkuormaa on hankala hallita. Melkeinpä kaikkiin suunnilleen järkeviin keikkaehdotuksiin pitää vastata myöntävästi, muuten on vaarana, että niitä parempia hommia ei enää tarjota. Ala on pieni ja kaikki tuntevat toisensa.

Epävarmuuden kanssa eläminen on arkipäivää.

Elämänhallinta on kaiken a ja o. Minun on huolehdittava itsestäni hyvin.  Minulla on kaksi lasta ja mies, joka toimii myös kulttuurialalla. Toisaalta se on hyvä, sillä hän ymmärtää minun arkisia haasteitani. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että meidän on hankala suunnitella elämäämme pitkäjänteisesti. Arki on haastavaa ja se tulee myös jatkossa olemaan haastavaa.

Olen välillä vakavasti harkinnut alanvaihtoa. Osa kollegoistani on tehnytkin niin. Yksi tuttavani tekee töitä sivutoimisesti asunnonvälittäjänä. Toinen on jättänyt alan kokonaan ja kouluttautunut hierojaksi. Minulle tulee silloin tällöin erilaisia pyyntöjä tulla kouluttamaan vaikkapa viestintätaitoja. Luulen, että jatkossa tuon kaltainen, alan ulkopuolinen toiminta voi hyvinkin olla varteenotettava kehityssuunta. Mutta taiteilijuuteni haluan kuitenkin säilyttää, se ei ole myytävänä.

Henkilötarina: alustahäslääjä

Toiset tekee töitä, minä saan asiat tapahtumaan. Minua voisi kutsua alustahäslääjäksi: toimisto aina taskussa, kymmenen rautaa tulessa ja raha virtaa. Onko tarve järjestää näyttävät juhlat? Hoituu. Tarvetta tuotteiden toimittamisessa? Ei ongelmaa. Oikeastaan ei ole hoidettavaa asiaa, jolle sanoisin ei. Yleensä ne ovat kuitenkin sellaisia, joita ihmiset eivät itse saa helposti järjestettyä yhden alustan kautta.

Häsläys vaatii alustojen kanssa pelaamista. Tärkeää on, että profiilillani on hyvä maine usealla alustalla. Sen avulla saa parhaat hommat ja kun toimii usealla alustalla, niin aina löytyy jotain. En tietenkään itse tee useinkaan vaadittuja mikrotöitä, vaan järjestelen että ne tulevat hyvin hoidetuksi verkostoni kautta. Muut saavat etua maineestani, minä vedän siivun välistä ja kerrytän lisää mainetta. Kaikki hyötyvät, eikö?

Kun toimii usealla alustalla, niin aina löytyy jotain hommaa

Verkostot ovatkin tässä hommassa tärkeitä. Täytyy tietää sopivat ihmiset, mutta ennen kaikkea millaista duunia he haluavat tehdä. Jotkut – kutsun heitä selän takana mikropuurtajiksi – ovat ihan ok aina samanlaisten mikrotöiden parissa paiskiessa. Toisilta löytyy käyttämätön huone, asunto, auto tai vaikka laaja pukuvarasto. Jotkut vuokraavat näitä käyttöön korvausta vastaan, toiset jakavat ihan vain jakamisen riemusta. Tällaiset solidaariset jakajat eivät aina tiedä, että teen pientä bisnestä heidän jakamistalouden ideaaleillaan.

Mieluummin kuitenkin taivutan laintulkintoja. Lainsäädäntö juoksee niin reilusti jäljessä alustatalouden realiteeteista, että se ei oikeastaan ole kovin vaikeatakaan. Ei sitä verottajan tai viranomaisen tarvitse ihan kaikkea tietää. Helppohan se tietty on, jos on jokin haluttu asiantuntija ja liksasta riittää jaettavaksi vähän yhteiseenkin kassaan, mutta meidän muiden täytyy joka päivä järkkäillä meidän toimeentulo. Ei tämä ihan eläkevirka taida olla, on tämä niin hektistä ja kuluttavaa, mutta tähän elämäntilanteeseen sopii mainiosti.

Henkilötarina: Mummoja välitetään

Olemme mummojen välityspalvelu. Välitämme mummoja erityisesti yrityksille ja muille yhteisöille. Meillä on asiakkaina myös perheitä. Toimintamme on maksullista ja erottuu siten vapaaehtoistoiminnasta. Mummomme saavat siis käypää korvausta työstään. Maksamme mummoille tuntitaksaa, jonka päälle tulee vielä henkilökohtainen kokemuslisä sekä tietyissä tapauksissa tehtävän vaatimustason mukainen vaativan työn lisä. Mummomme on vakuutettu. Yrityksemme ottaa mummojen välityksestä kohtuullisen välityspalkkion. Työvuorojen tarjonta ja vastaanotto tapahtuu digitaalisesti, samoin laadunvalvonta ja työtehtävien seuranta.

Meillä on listoilla monenlaisia mummoja. Osa mummoistamme nauttii eläkettä, osa on perustulolla, osa opiskelee, muutama on aktiivisesti työelämässä ja tekee mummo-keikkoja siinä ohessa. Heitä ei yhdistä sukupuoli (suurin osa on naisia, mutta meillä on myös miehiä ja transsukupuolisia mummoja), ei ikä (mummojemme ikähaitari on 20 – 105 vuotta), eikä kansallisuus (mummomme edustavat 10 eri kansallisuutta). Meidän mummojamme yhdistää tietty elämänasenne: he haluavat pitää huolta muista ihmisistä ja jakaa elämänkokemustaan muille. He ovat hyvin lämminhenkisiä ja avarakatseisia ihmisiä. Heidän kanssaan on ilo olla tekemisissä ja he huokuvat ymmärrystä ja hyväksyntää. Mummomme ovat siis viisaita ihmisiä riippumatta heidän koulutuksesta tai työurasta tai mahdollisesta tosielämän isoäidin roolista.

Meidän mummojamme yhdistää tietty elämänasenne: he haluavat pitää huolta muista ihmisistä ja jakaa elämänkokemustaan muille.

Rekrytoidessamme uutta mummoa kiinnitämme huomion ennen kaikkea mummoehdokkaan generatiivisuuteen eli haluun pitää huolta muista ihmisistä sekä viisauteen eli elämänkokemuksen myötä kasvavaan kykyyn tarkastella asioita monesta näkökulmasta. Mummomme haluavat olla yhteiskunnan aktiivisia toimijoita. He pitävät haasteista ja tietysti he myös arvostavat työstään saamaa palkkaa.

Suosituin palvelumme on työpaikkamummo. Yritykset voivat palkata mummon eräänlaiseksi työpaikan muusaksi. Mummo huolehtii työpaikan viihtyvyydestä, vaikka toivottamalla työntekijät aamulla tervetulleiksi tuoreen kahvin ja vastaleivotun pullan kera tai valmistamalla perjantain kunniaksi perinneruokaa lounaaksi. Mummo saattaa toimia työpaikan ”pehmeänä johtajana”, kuten isoäidit perheyhteisöissä aiemmin, luoden turvallisuuden tunnetta. Häneltä työntekijät voivat kysyä neuvoa arkisissa asioissa, liittyvät ne sitten työhön tai perhe-elämään tai niiden yhteensovittamiseen. Mummo auttaa mielellään myös pienissä askareissa, joilla hän voi helpottaa työntekijöiden elämää. Ommella pudonneen napin paikoilleen tai käydä ostamassa lahjan työntekijän lapsen kaverisynttäreille. Palautteen mukaan työpaikkamummojemme, kuten muidenkin mummojemme, tärkein anti on kuitenkin se kiireetön aika, jonka hän lähiympäristölleen antaa.

Mummo saattaa toimia työpaikan ”pehmeänä johtajana”

Tyypillisesti mummomme työskentelevät asiakkaalle päivän viikossa, ja saadun palautteen perusteella se on viikon odotetuin päivä. Meillä on menossa ihan tieteellinen tutkimus asiasta, jossa selvitetään miten mummon läsnäolo vaikuttaa työntekijöiden stressitasoon ja hyvänolon tunteeseen. Alustavat tulokset ovat erittäin kannustavia!

Mummomme ovat haluttuja myös päiväkodeissa, kerhoissa ja kouluissa sekä erilaisissa tapahtumissa. Meillä on pitkäaikaisina asiakkaina esimerkiksi monia asumisyhteisöjä, joissa mummomme toimivat hyvin samaan tapaan kuin työpaikoillakin eräänlaisia yhteisöllisinä liimoina. Panostammekin erityisesti pitkäaikaisiin asiakassuhteisiin, joiden olemme todenneet olevan kaikkein antoisimpia niin asiakkaillemme kuin mummoillemmekin.

Minun ja yrityksemme muun henkilökunnan tehtävänä on saattaa yhteen asiakas ja asiakkaan tarpeita parhaiten vastaava mummo. Yritykset ovat löytäneet meidät erittäin hyvin, ja tärkein tehtävämme onkin löytää hyviä mummoja. Haemme uusia mummoja jatkuvasti. Me perehdytämme uudet mummot tehtäväänsä ja huolehdimme jatkuvasta työnohjauksesta. Mummomme tapaavat harvoin toisiaan työtehtävissä. Siksi pidämme vuosittaiset Mummo –päivät, joihin mummomme ovat erittäin mielellään osallistuneet. Mummomme jakavat tietoa keskenään myös somessa, järjestävät paikallistapaamisia jne.

Jos kiinnostuit asiasta, haluat mummon yrityksesi muusaksi tai haluat itse ruveta mummoksi, ota yhteyttä meihin, niin etsimme sinun tarpeisiisi parhaiten sopivan ratkaisun.

Mummo-koordinaattori

Maya Mummo

Henkilötarina: kohtuus kaikessa

Ensimmäinen henkilötarina sijoittuu pikemminkin nykyhetkeen kuin tulevaisuuteen ja kuvaa yleistä tyytymättömyyttä nykyiseen töiden tekemisen tapaan. 

Työt olivat valuneet täyttämään iltoja ja viikonloppuja, mutta silti tehtävälista tuntui loputtomalta. Yritin henkisesti piiskata itseäni parempiin suorituksiin, tekemään enemmän ja tehokkaammin, muistamaan sitä ja tuota. Huomasin olevani kireä, vetämätön ja huonomuistinen. Töissä jaksoin näyttää reippaalta ja hyväntuuliselta, mutta kotona huono tuuleni purkautui perheeni päälle. Tuntui siltä että en hallitse enää työtäni, osaamiseni ei riitä kinkkisten asiakaskeissien ratkaisemiseen, aika ei riitä taustatyöhön, kollegoiltakaan ei viitsi kysyä mielipidettä joka käänteessä. Aloin miettimään alanvaihtoa.

Yritin henkisesti piiskata itseäni parempiin suorituksiin

Luin lehdestä jutun tyypistä, joka laittoi elämänsä täysremonttiin. No, tätä oli edeltänyt täydellinen henkinen ja fyysinen romahdus ja sairasloma. Oli kaatunut tiedottomana maahan kesken kännykkäpuhelun. Aivokäyrät olivat menneet ihan omia ratojaan jonkin aikaa. Hän oli sitten tavallaan fyysisesti toipunut sairasloman aikana, mutta ei ollut sen loputtua valmis palaamaan samaan työhön ja jatkoi paussia työelämästä vuorotteluvapaalla. Nyt hänellä oli jo sen verran virtaa, että alkoi käydä erilaisilla kursseilla ja teki siinä samalla vähän elämäntaparemonttia, laittoi ruokavaliota ja unirytmiä kuntoon. Niinhän siinä sitten kävin, että tämä tyyppi päätti muuttaa maalle ja elättää itsensä luontoyrittäjänä, kirjoittamalla ja luennoimalla hyvästä elämästä ja sen sellaista.

Järjestin suurin piirtein viimeisillä voimillani itseni vuorotteluvapaalle. Lisäsin samaan pakettiin pari kuukautta pitämättömiä lomiakin. Ekat viikot nukuin ja ulkoilin, ja pikkuhiljaa sumu päässäni alkoi hälvetä. Etsin uutta ajateltavaa kirjoista ja kävin kurssejakin. Opettelin hortoilua, villivihannesten keräilyä ja kokkailua. Minulla oli enemmän sitä kaipaamaani omaa aikaa ajatella ja tehdä minua kiinnostavia juttuja ja minulla riitti aikaa myös perheelleni, jota tunsin laiminlyöneeni hektisinä työvuosina.

Tajusin, että itse asiassa pidän työstäni valtavasti ja olen siinä hyvä, kunhan saan tehdä asioita itselleni sopivalla tahdilla.

Pikku hiljaa asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Tajusin, että itse asiassa pidän työstäni valtavasti ja olen siinä hyvä, kunhan saan tehdä asioita itselleni sopivalla tahdilla. Ajatukseni alanvaihdosta vaihtuivat haaveeseen kohtuullisemmasta työmäärästä. Luin tutkimuksiakin siitä, että kolmipäiväinen työviikko on tehokkain tapa tehdä työtä. Samoin tajusin, että hallinto ja esimiestyö eivät ole minun juttujani, ne kuormittavat minua liikaa, enkä saa niistä sellaista mielihyvää kuin perustehtävästäni asiakastyöstä.

Hyvissä ajoin ennen vuorotteluvapaan loppumista kävin ratkaisevan keskustelun esimieheni kanssa. Laitoin töihin paluuni ehdoksi osa-aikaisuuden ja esimiesasemasta luopumisen, jotta voin keskittyä siihen missä olen hyvä ja jakaa osaamistani myös muille. Runsas vapaa-aika pitää minut pirteänä niin töissä kuin kotona.

Näillä on menty jo viisi vuotta ja hyvin on mennä porskutettu. Tunnen olevani elämäni kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pystyn antamaan töissä parhaani, josta ovat kiittäneet niin asiakkaat kuin kollegatkin. Tyytyväinen asiakas on itselleni se paras motivaattori. Jatkuvaa priorisointihan ja valintaa tämä tietysti on. Muuten on taas kalenteri täynnä ja tekemättömät työt kummittelevat mielessä myös vapaa-ajalla. Voisin kuvitella jatkavani työntekoa tällä tavalla pitkälle yli virallisen eläkeiän.

Jatkuvaa priorisointihan ja valintaa tämä tietysti on.

Kotirintamalla olen ollut läsnä lasten murrosiän tyrskyissä, jotka on jo onnellisesti ohitettu. Parisuhdekin on lähtenyt uuteen kukoistukseen, kun myös mieheni vähensi hieman työtaakkaansa ja selkeytti samalla työrooliaan. Perheen tuloihin tämä kaikki on tietysti vaikuttanut jonkin verran, mutta hyödyt ovat olleet kaikkien perheenjäsenten mielestä niin paljon suuremmat, että lapsetkaan eivät ole valittaneet taskurahojen puutetta. Meillä on selvä kuukausibudjetti, jonka mukaan mennään. Luovuimme toisesta autosta tarpeettomana ja pakolliset kulut kuten vakuutukset on kilpailutettu. Ruoan teemme alusta asti itse, meillä myös lapset osallistuvat ruuanlaittoon. Ihan tavallisia juttuja joista selviää arkijärjellä ja viitseliäisyydellä.

Vuoden alku työn tulevaisuutta täynnä

Työn tulevaisuudesta kiinnostuneille riittää luettavaa ja tapahtumia näin alkuvuodesta. Sitra käynnisti vuoden näyttävästi tilaisuudella uuden ajan työstä ja toimeentulosta ja julkaisi samalla Demos Helsingin kanssa koostamansa Seuraava Erä verkkosivuston. Näiden mukanaan tuoma keskustelun laajentaminen työstä (tai sen katoamisesta) kohti tulevaisuuden yhteiskunnan piirteitä on hyvin tervetullutta. Ja juuri kun ehdin peräänkuuluttaa tulevaisuuden tutkimuksen seminaarissa uuden sanaston tarpeellisuutta työn tulevaisuudesta keskusteltaessa, niin Sitra on siihenkin perustanut nettisivuston. Kannattaa käydä ehdottamassa uutta sanastoa esimerkiksi tulevaisuuden yrittäjyyteen tai perustuloon liittyen.

Keskustelu jatkuu mm. Työ2040-hankkeen loppuraportin julkistuksella ensi maanantaina 23.1., jossa esitellään kolme skenaariota työn kehittymisestä vuoteen 2040. Dialogi, työ ja tulevaisuus -hankkeen suhteen koostamme myös parhaillaan loppuraporttia, joka julkistetaan Foresight Friday tilaisuudessa 3.3. Sitä ennen julkaisemme tässä blogissa henkilötarinoita työn tulevaisuuksien varrelta. Osa henkilötarinoista perustuu kirjoituskilpailussa tulleisiin neljään erinomaiseen vastaukseen. Kiitokset kaikille kirjoittajille!

Henkilötarinoiden kautta haluamme kiinnittää huomiota tulevaisuuden arkipäiväistämiseen, uusien näkökulmien tuomiseen ja erityisesti siihen, miten tulevaisuuden visiot kiinnitetään nykyhetken päätöksentekoon. Työn tulevaisuuden visiot osoittavat melko lailla eri suuntaan kuin mihin esimerkiksi nyt realisoituva kilpailukykysopimus meitä vie. Miten saada hahmoteltua selkeitä polkuja nykyhetkestä erilaisiin tulevaisuuksiin? Erityisesti tähän keskitymme loppuhankkeessamme. Merkatkaa siis 3.3. aamupäivä jo kalenteriin ja seurailkaa blogia.